Keskustelua vastuullisesta avoimuudesta

Miten tiede avataan vastuullisesti? 13.3. Tieteiden talolle kokoontui tiedeyhteisön edustajia pohtimaan vastuullisen avoimuuden haasteita ja ratkaisumalleja. Keskustelussa korostui, että jo korkeakoulujen perusopetukseen tarvitaan koulutusta datakysymyksistä ja tutkimusviestinnästä.
 
Avoin tiede herättää helposti ristiriitaisia ajatuksia. Tutkimustuotosten avaaminen synnyttää monissa huolia esimerkiksi tutkimuksen laadun säilymisestä. Toisaalta on vaikea perustella, miksi julkisella rahalla tuotettu tieteellinen tieto ei olisi myös julkisesti saatavilla.
 
Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan, Avoimen tieteen kansallisen koordinaation ja Vastuullinen tiede -hankkeen järjestämässä tilaisuudessa ristiriitoihin ja huoliin etsittiin vastauksia dialogin avulla. Pienryhmissä osallistujat saivat pohtia, miten tieteen avaaminen tapahtuisi vastuullisesti. Tarkemmin keskityttiin kolmeen ongelmaan: sensitiivisten aineistojen vastuulliseen käyttöön, tiedeviestinnän muuttuvaan merkitykseen sekä tiedeyhteisön yhteisten pelisääntöjen luomiseen.
 
Voiko kaikkea tutkimusaineistoa avata?
 
Sensitiivisten aineistojen kohdalla peruskysymys on, miten paljon aineistoja voidaan ja pitäisi avata. Toisaalta aineistojen avaaminen mahdollistaa niiden hyödyntämisen esimerkiksi uusissa tutkimuksissa. Toisaalta aineistoissa käsiteltyjen henkilöiden yksityisyyttä on kunnioitettava.
 
Keskustelussa todettiin, että yksittäinen tutkija harvoin tahallaan avaa aineistojaan vastuuttomasti. Useimmiten ongelma on, ettei tutkija tiedä, mitä sensitiiviselle aineistolle saadaan tehdä. Osallistujat toivoivatkin tutkimusorganisaatioiden tukevan tutkijoita esimerkiksi koulutuksen ja neuvonnan avulla. Jos sensitiivisistä aineistoista olisi pakko opiskella jopa perustutkinnon yhteydessä, leviäisi aineistojen vastuullinen käyttö tutkimusmaailman lisäksi myös laajemmin yhteiskuntaan.
 
Lisäksi keskustelussa kritisoitiin liiallista keskittymistä määrällisiin tutkimusaineistoihin ja kaivattiin tarkempia ohjeistuksia laadullisten aineistojen avaamiseen. Erityisesti ohjeita tarvittaisiin tutkimuksessa tuotetuista sensitiivisistä äänitallenteista, valokuvista ja videoista jotka ovat hankalasti anonymisoitavissa.
 
Tutkijat tiedeviestijöinä
 
Tutkimustiedon avautuessa voisi luulla, että tiedotusvälineet vain etsisivät tarvitsemansa tiedon avoimista lähteistä. Osallistujat eivät kuitenkaan halunneet jättää tiedeviestintää tiedotusvälineiden harteille, sillä nämä tulkitsevat tietoja usein yksipuolisesti. Keskustelussa tutkijoita katsottiin tarvittavan asiantuntijoina, jotka avaavat uudenlaisia näkökulmia yhteiskunnallisessa keskustelussa ja esimerkiksi kääntävät tieteenalansa käsitteistöä suomen kielelle.
 
Keskustelijat toivoivat, että tutkijoille annettaisiin enemmän mahdollisuuksia tiedeviestintään ja laajemmin yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Jotta jotkut tutkijat pystyisivät keskittymään tiedeviestintään, pitäisi siitä keskustelijoiden mielestä tulla selkeämmin yksi mahdollinen portti tutkijan meritoitumiseen. Lisäksi osallistujat eivät halunneet tulkita tiedeviestintää kovin kapeasti, vaan nostivat esiin myös tiedekasvatuksen tärkeänä tiedeviestinnän muotona.
 
Tiedeviestintää tukemaan kaivattiin tutkimusorganisaatioihin viestintäkoulutusta ja monialaista yhteistyötä tutkijoiden ja viestijöiden välillä. Viestinnän taitojen katsottiin olevan tutkijalle hyödyksi myös rahoitushakemusten täyttämisessä. Tiedeviestinnän osaamisen ajateltiin helpottavan myös dialogia eri tieteenalojen välillä - lisäisikö luonnontieteilijöiden ja ihmistieteilijöiden keskinäistä ymmärrystä, jos molemmat osaisivat puhua toistensa kieltä?
 
Tutkimuksen pelisäännöt
 
Osallistujat olivat yhtä mieltä, että tiedeyhteisön sisäistä keskustelua omista pelisäännöistä pitäisi lisätä. Aiemmin tutkimusta ovat ohjanneet lähinnä kirjoittamattomat käytännöt. Nyt tiedeyhteisö on herännyt huomaamaan, että käytäntöjä ei kannata olettaa, vaan niistä voidaan yhdessä päättää. Avoin keskustelu pelisäännöistä voi myös lisätä yhteistä muutoshenkeä, kun tutkimusorganisaatiot pääsevät kannustamaan toisiaan eteenpäin.
 
Toisaalta keskustelussa myönnettiin myös yhteisen sopimisen vaikeus. Tutkijoiden ja tutkimusorganisaatioiden lisäksi tiedeyhteisöön kuuluvat ainakin rahoittajat ja julkaisijat. Kaikilla osapuolilla on omat intressinsä ja käytänteensä, joiden yhteensovittaminen on usein hankalaa. Toisaalta erilaisten näkemysten jakaminen voi juuri luoda yhteistä ymmärrystä.
 
Myös kansallisen ja kansainvälisen keskustelun vuorovaikutus nähtiin haasteelliseksi. Monet tutkijat saattavat samaistua enemmän oman tieteenalansa kansainväliseen yhteisöön kuin kansalliseen tiedeyhteisöön. Toisaalta osallistujat totesivat, ettei kansallisen tiedeyhteisön tarvitse aina olla vain kuulijan roolissa, vaan kansalliselta tasolta voi nousta virikkeitä kansainväliseen keskusteluun.
 
Keskustelun kiteytyksenä todettiin, että yhteistä tekemistä tarvitaan ja että ketään ei pitäisi jättää huomiotta. Erityisesti toivottiin, ettei keskustelu jäisi vain isojen organisaatioiden väliseksi huutokilvaksi. Tilaa haluttiin antaa myös tiedeyhteisön jäsenille, joilla ei yleensä ole ollut niin paljoa sanansijaa, kuten apurahatutkijoille ja pienille tiedekustantajille.
 
Teksti: Ilmari Jauhiainen
Päivitetty 14.3.2019 09.15